Mitä mielessä liikkuu?

En ajatellut otsikon mukaisesti pohtia, että mitä kenenkäkin mielessä liikkuu. Vaikkakin se on välillä ihan hyvä tehdä niin,  kun tarkastelee elämän ja julkisuuden välillä jopa absurdeja käänteitä.

Kehtaan väittää, että minulla on hyvät hoksottimet. Mieleni ja aivoni toimivat nopeasti ja pystyn tekemään selkeitä johtopäätöksiä hyvinkin monimutkaisista asiavyyhdeistä. Olen myöskin suhteellisen kärsimätön ja aivot raksuttavat välillä melkoisilla kierroksilla. Jos saan jotain mieleeni, niin asia pitää saada valmiiksi nopeasti tai ainakin kirjoittaa asiat ylös, jotta muistan ne sitten myöhemmin. Olen myöskin suunnitelmallinen töissä sekä arkielämäni merkittävissä päätöksissä tai vaikkapa lomamatkojen suunnittelussa. Valitettavasti en jaksa antaa muillekaan riittävästi aikaa, jos heidän kellotaajuutensa on minua hitaampi.

Asioilla on kuitenkin kääntöpuolensa. Negatiiviset asiat, huonot kokemukset ja epävarmuustekijät saavat sitten vastaavan tehokkuusvyöryn päälle aivoissa ja mielessä. Etsin yleensä kaikista negatiivisimman tiedon ja varaudun siihen kaikista huonoimpaan vaihtoehtoon. En näe mahdollisuutta paremmalle vaihtoehdolle, vaikka hyvin suurella todennäköisyydellä aina käykin paremmin. Siitä kasvaa pään sisällä sellainen vyöry, jota on hankala pysäyttää ja se saa aikaan välillä jopa fyysisiä oireita.

Sama on sitten tuntemusteni kanssa. Olen muutenkin itsekriittinen ihminen ja sitten kun noita huonoja tuntemuksia tulee, niin ne tulevat aika kovalla paineella. Toki sekin riippuu asiasta - mikäli saan palautetta ihan aiheesta, niin se ei aiheuta vastaavanlaisia tunteita, mutta mikäli saan muuta negatiivista tai koen jotenkin negatiivisuutta nimenomaan itseäni ihmisenä kohtaan, niin se tuntuu jotenkin todella voimakkaasti. Ja tuohon kaikkeen kun yhdistää vielä heikon minäkuvan ja välillä aika suuren yksinäisyyden, niin mieli voi olla välillä todella synkkä.

Osalla psyykkiset tekijät ovat niin voimakkaita, että se vaikuttaa heidän toimintakykyynsä ja selviämiseensä arkielämässä. Onneksi itse olen toimintakykyinen ja pystyn käymään töissä ja hoitamaan kaikki rutiinit. Se on myös henkireikä, jossa pystyy pakenemaan omaa mieltään tai ainakin yrittää tehdä sitä. Valtaosin se onnistuu ja siitä olen todella iloinen. Outoa kirjoittaa iloinen tässä yhteydessä, mutta kirjoitin silti.

Sisälläni on hyvin erilaisia olotiloja. Välillä olo on maailman raukein ja rauhallisin, ihan kuin sisälläni velloisi meri turkoosia lämmintä vettä. Siinä vaiheessa kun tuntuu hieman pahalle, olemus on aika pitkälle vatsanpohjassa, vähän samanlaista kuin jännittäisi koetta koulussa tai jotain tiettyä tapahtumaa. Sitten kun on kunnolla paha olla, niin kun tuntuu kuin pään sisällä olisi jokin möykky ja olo on melko täysin lamaantunut. Silloin ei mikään tunnu hyvälle, eikä mikään saa suupieliä ylöspäin. Olo on jotenkin täysin tyhjä.

Tuo viimeinen olotila on ehdottomasti pahin ainakin itselle, koska silloin tulevat ne kaikista huonoimmat ideat oman olon parantamiseksi - koska sitten millään ei ole oikeastaan mitään väliä. Jos ihminen kokee itsensä sisällään arvottomaksi, niin silloin itselleen haittaa aiheuttamalla ei ole myöskään merkitystä. Se korostuu hyvin voimakkaasti noissa hetkissä.

Sinällään nuo kaikki olotilat ovat varmasti jopa suhteellisen yleisiä, koska kenellepä meistä olo ja mieliala eivät vaihtelisi sen mukaan mitä elämässä tulee vastaan. Toki ei ole mitään tiettyjä tiloja tai asteikoita sinällään ja noissakin on omat harmaat alueensa - ihminen ei kuitenkaan ole robotti, jonka tunnetilaa voisi säätää suoraan korvan takaa kytkimestä.

Se mihin itse toivoisin saavani apua on nimenomaan tuo negatiivisten tunteiden ja ajatusten käsittely. Että niitä ei tarvitsisi lähteä aina myllyttämään ihan täysillä. En tiedä voiko minäkuvaa sinällään mitenkään parantaa, koska en jaksa uskoa mihinkään "minä olen hyvä ihminen voimaannuttamisharjoituksiin".  Minäkuvaa ei saada taatusti millään mantroilla parannettua. 

Toki on olemassa lääkkeitä, mutta ne taitavat sitten turruttaa myös niitä positiivisia puolia ja niiden huippuja. Sen takia mielellään kokeilisin itse jotain muuta ensin. Puhutaan mielenlukoista ja ties mistä, en tiedä miten niitä avataan ja miten se voisi muuttaa elämääni, mutta ainakin olen valmis ja pääsenkin ensi viikolla keskustelemaan ammattilaisten kanssa. Aikoinaan pahaa oloa helpotti kun puhuin psykologille, mutta nyt haluaisin päästä pidemmälle - mikäli mahdollista niin poistamaan / hoitamaan niitä syitä oireiden sijaan. Itse uskon, että se voisi olla se mahdollisuus parempaan tulevaisuuteen oman henkisen hyvinvointini kannalta.

Mielenterveysasioista puhutaan nykyään onneksi enemmän ja "hullunleima" ei ole samanlainen kuin aiemmin. Samaan aikaan etenkin isoissa kaupungeissa perheettömyys yleistyy. Paljon ihmisiä asuu yksin. Yksin asuminen ei tietenkään itsessään merkitse yhtään mitään mielenterveyden kannalta, eikä yksin elävä ole sama asia kuin yksinäinen. Mutta kun ottaa huomioon Suomenkin tilastot mielenterveysongelmien osalta, niin kyllähän se vähän laittaa miettimään, että mitä siellä yksin asuvien kotien seinien sisällä tapahtuu. Kynnys hakea apua on kuitenkin edelleen melko suuri (tai ainakin rohkenen väittää näin) ja asiaa hävetään. Ja jos apua hakee, niin saako sitä? Etenkin jos sitä apua hakee yksin ilman kenenkään tukea. Ja jos apua ei hae, niin masennus ja yksinäisyys vielä vaan luovat pahemman kierteen ja pahimmassa tapauksessa ihminen voi menettää toimintakykynsä.

Meitä on kuitenkin varmasti aika paljon, joilta kukaan ei aidosti yleensä koskaan kysy, että mitä sinulle kuuluu - eikä yksinelävillä ole välttämättä myöskään mahdollisuutta jakaa tapahtumiaan tai kokemuksiaan muiden kanssa samalla tavalla kuin pariskunnilla tai perheillä. Enkä nyt tarkoita, että kaikkien pitää alkaa yksin eläviltä tutuiltaan kysymään kuulumisia tai raahaamaan heitä väkisin kahville ja tenttaamaan, että miten on viime aikoina mennyt. Elämä ja arki on kuitenkin hyvin työ- ja perhekeskeistä ja siinä pitää jokaisen ehtiä hoitamaan luonnollisesti myöskin oman elämänsä asiat.

Se joka keksii sen viisastenkiven, miten yksinäiset ja masentuneet saadaan kodeistaan matalan kynnyksen ylitse ja että heistä tuntuisi että heistä aidosti välitetään, niin se keksijä on kyllä todella ison palkinnon ansainnut. Yhteiskuntamme on jo aika hyvin tietoinen mielenterveysongelmista, mutta selkeästi jotain puuttuu, jotta voisimme paremmin. Olemmehan me maailman onnellisin kansa. Ei nyt millään pahalla, mutta yleensä niissä kisoissa pärjäävät valtiot, joissa syödään eniten mielialalääkkeitä. Itse ehkä yrittäisin saada sen onnellisuuden aikaan jotenkin muuten kuin pilleripurkista.