Ahdistuksesta, lääkityksestä, ihmissuhteiden merkityksestä

Eilen tuli luettua aika paljon mielenterveyteen liittyvistä aiheista ja netistä toki tietoa löytyy. Ainakin https://www.mielenterveystalo.fi vaikutti informatiiviselle sivulle ja tuli itsekin opittua paljon uutta.

Kirjoitin eilen paljon siitä, että miten oma mieleni ja itse toimin tietyissä tilanteissa. Kun aivot käyvät ylikierroksilla ja kaikki epävarmat tulevaisuuden asiat vaan pyörivät ja pyörivät mielessä, ilman että pystyn mitenkään rauhoittumaan. Kyseessä on siis ahdistus. Itse en ole aiemmin tiennyt ahdistuksen ja masennuksen eroa, mutta nyt tiedän. Ei se nyt välttämättä oloa helpota, kun tajuaa, että on sekä masentunut että ahdistunut, mutta ehkä asioiden erottamisesta on kuitenkin hyötyä. Mikäli oikein käsitin, niin niitä työstetään eri tavalla. 

Ja mitä tulee lääkitykseen niin ilmaisin kyllä itseni harvinaisen huonosti. Tehokkaimmalta keinolta vaikuttaa lääkityksen ja terapian yhdistelmä. Oma kommenttini napeista oli siinä mielessä täysin asiaton ja tarpeeton. Oletan kuitenkin, että pelkät lääkkeet eivät auta ainakaan merkittävästi eteenpäin yksinään, koska siinä hoidettaneen silloin pelkkiä oireita. Hoidon onnistuminen vaatii sitten muutakin apua tuekseen.

Mielekäs tekeminen nousee esiin masennuksen puolella ohjeissa siitä, miten omaa oloaan voi helpottaa. Siinä on hyvinkin yksinkertaisia asioita, jotka voivat tuottaa iloa. Tosin siihen kun yhdistää sitten sen ahdistuksen ja kun mieli ei anna rauhaa, niin ei tekeminen enää kovin mielekästä ja helpottavaa ole. Se, että hyvää tarkoittaen kehottaa masentunutta tekemään jotain mukavaa tai rentouttavaa ei sinällään auta eikä paranna oloa. Etenkin kun se tekeminen on usein sitten yksin, siellä oman kodin seinien sisäpuolella.

Itse kuulun siihen ihmisryhmään, jolla on ollut aina todella vähän ystäviä. Kun muutin Helsinkiin niin käytännössä minulla oli mieheni lisäksi täällä pari ystävää. Itse olen sosiaalinen ja pystyn hyvin piilottamaan todelliset tunteeni. Tulen hyvin juttuun ihmisten kanssa ja kommunikoinnissa ei ole ongelmia, en ole myöskään ujo enkä arka. Töissä jaksan heittää läppää ja olla ihmisten kanssa. Samoin keskustelen paljon somessa ihmisten kanssa erilaisista asioista. Mutta sellaisiakaan ihmisiä joiden kanssa kävisin vaikka kahvilla, museoissa, missä vaan viettämässä aikaa ei ole montaa. Ja niitä joiden kanssa voi puhua myös todella henkilökohtaisista aiheista on vielä vähemmän.

Oma vapaa-aikani on aika pitkälle sitä kotona yksin olemista. Enkä tarkoita etteikö some ja nykytekniikka ole hieno asia, ehdottomasti on - monet olisivat varmasti vielä yksinäisempiä ilman niitä kommunikaatiomahdollisuuksia. Mutta se, että juttelee jonkun kanssa vaikka mesessä tai puhelimessa, ei ole sama kuin "oikea" fyysinen hetki yhdessä jossain. Ne some- ja puhelinkeskustelut kun yleensä käydään sieltä omaa kotoa.

No miksi masentunut ei sitten ota yhteyttä tuttuihin ja pyydä heitä jonnekin? Tai hanki uusia ystäviä? Eilen keskustelin erään henkilön kanssa mesessä ja hän sanoi fiksusti, että vanhoja ystävyyssuhteita kannattaa vaalia. Aikuisiällä uusien ystävien löytäminen on hankalampaa kuin nuorempana. Aikuisena elämään tulee niin paljon muitakin menoja ja aiheita. Mutta kun niitä vanhoja ei ystäviä ei tosiaan ole kaikilla? Enkä siis tarkoita, että ystävät olisivat jokin perusoikeus. :) 

Yksinolossa on toki myös puolensa, itse osaan myöskin nauttia omasta rauhasta ja tarvitsen sitä. Ja silti koen itseni yksinäiseksi. Asiassa on selkeä ristiriita, enkä osaa sitä pukea kovin hyvin sanoiksi. Ehkä sen voisi muotoilla, että ihmisen ei ole hyvä olla täysin yksin. Enkä tiedä onko meistä kukaan edes täysin yksin, mutta sen voi kuitenkin kokea niin.

Ainakin itse koen olevani vaivaksi ihmisille, jos pyydän heitä jonnekin. Tai jos tunnen ihmisiä netistä muuten, että vaivaisin heitä tapaamisella ja yrittäisin hankkia uusia ystäviä. En tiedä mistä se tunne johtuu, ehkä ajattelen että en ole heidän ystävyytensä arvoinen tai että ketään kiinnostaisi tutustua minuun paremmin. Siinä vaiheessa kun ihminen lyö itse itsensä kanveesiin, niin sieltä on aika hankala nousta.

Kun itse hain apua lääkäriltä niin tein aika perustavanlaatuisen virheen. Hän alkoi puhumaan psykoterapiasta, psykiatrista, psykologista ja lääkkeistä. Siinä vaiheessa itse vedin aika lailla lukkoon, että enhän minä nyt kaikkea tuollaista voi tarvita - en etenkään lääkkeitä. 

Vähättelin itse omaa ongelmaani, vaikka olin juuri käynyt lävitse paljon asioita lääkärille. Kuvittelin, että pelkästään keskustelu psykologin kanssa auttaisi, vaikka lääkäri tarjosi alkuun heti laajempia vaihtoehtoja.  Tai ehkä vähättelin itseäni enkä pitänyt itseäni avun arvoisena. Kuka tietää.  No tämän viikon aikana olen tajunnut, että tarvitsen kyllä jotain muutakin kuin pelkkää psykologia. Onneksi mitään peruuttamatonta ei tietenkään ole tapahtunut, koska kyllähän apua saa myöhemminkin. Nyt pitää vaan sitten odottaa muutama päivä. Menen mielellään samalle lääkärille uudelleen, jotta minun ei tarvitse käydä samaa toistamiseen lävitse. 

Itsehän on hankala mitään muille opettaa, mutta vaalikaa ystävyyssuhteitanne. Älkää unohtako niitä perhe-elämän ja kiireisen arjen keskellä. Ja jos ja kun haette apua, niin uskokaa ammattilaisia, he ovat varmasti nähneet vastaavia tilanteita aiemminkin ja osaavat auttaa sopivimman hoidon lähteelle.